Eilinen ystävänpäivä toi taas mieleen entisen poikaystäväni. Yrtän joka ilta lähettää sille terveiset taivaaseen, mutta en usko, että se kuulee mua enään. Ennen se kävi unissa useesti yms. muttei nyt pitkään aikaan ole sitä näkyny. Masentaa vähän.. tai oikeastaan aika paljonkin. En mä tiijä miten oon jo pari vuotta jaksanu ilman sitä. Onhan mulla nytkin poikaystävä, muttei se tunnu samalta. En mä herää aamusin kattoon sitä, et tossa on mun mies se jota mä rakastan. Tää nykynen on vaan joku korvike. Ja hemmetin ahistava sellanen. Haluisin siitä eroon ja palata ajassa takasin siihen hetkeen ko kaikki oli vielä hyvin.. Mulla on sitä yhtä niin kova ikävä! Lapsikaan tule koskaan näkemään oikeaa isäänsä... Mitähän mä sillekkin sanon sitten, ko se alkaa ymmärtää täst maailmasta jotain. En mä valehellakkaa haluu et joku säätö olis sen isä..
No tosta masennuksesta saan jotai ihme voimaa treenaa vielä kovempaa ja kieltää viel ankarammin itteeni syömästä. Mä en kaipaa mitään ruokaa. Pärjään helvetin hyvin ilmankin. Kyllähä ihminen ny elää vitamiineilla ja vedellä! Eli tänään en oo laittanu suuhuni mitään missä on kaloreita ja pumppasin salilla 2 tuntia ja kävin vielä 1,5 tuntia juoksemassa ja iltajumppa päälle. Oon ihan väsyny, mut en jaksa välittää!
Ei mulle tässä elämäs merkkaa muut mitään, ko toi lapseni. Se on mulle kaikki kaikessa. En mä kaipaakkaan mitään muuta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi ihmeessä, jos mieleen tulee jotain sanomisen arvoista. -E